Muistisairaan kohtaaminen on yhteisen todellisuuden rakentamista

Olen kehittänyt vuosien ajan tapaa keskustella muistisairaan ihmisen kanssa. En tarkoita tekniikkaa sanan mekaanisessa mielessä, vaan asennetta, havaintotapaa ja vuorovaikutuksen logiikkaa, joka muistuttaa monin kohdin sitä, mitä hyvässä terapiassa ja mentaalisessa valmennuksessa muutenkin tapahtuu. Keskeistä on yhteyden syntyminen: se, että toinen voi tuntea olevansa turvassa, nähty ja hyväksytty omassa kokemusmaailmassaan.

Muistisairaan kohtaamisessa ongelmaksi muodostuu usein se, että terve ihminen pitää omaa todellisuuttaan ainoana oikeana ja alkaa ohjata keskustelua takaisin siihen. Juuri siinä syntyy kitka. Muistisairaan kanssa keskusteleva alkaa korjata, palauttaa, opastaa ja oikaista. Hän muistuttaa vuosiluvuista, kuolemista, paikoista ja sukulaisuussuhteista, ikään kuin keskustelun tehtävä olisi palauttaa toinen siihen yhteiseen sopimukseen, jota me kutsumme todellisuudeksi. Usein seurauksena ei kuitenkaan ole rauhoittuminen vaan levottomuus, hämmennys tai vetäytyminen.

Muistisairaan ihmisen mielentila edellyttää toisenlaista lähtökohtaa. Keskustelijan täytyy pyrkiä tavoittamaan, melkein näkemään, millaisessa mielenmaisemassa toinen elää. Millainen on todellisuus ihmiselle, jolta puuttuu meidän tavanomainen käsityksemme ajasta? Mutta jo tuo kysymys vie pidemmälle: mitä aika oikeastaan on? Arkielämässä pidämme sitä itsestään selvänä, vaikka todellisuudessa se on sopimus, jäsennystapa, käytännöllinen kuvitelma, jonka avulla järjestämme kokemuksia. Muistisairaan maailma tekee näkyväksi sen, minkä terve mieli yleensä peittää: että ihmisen elämä ei ole vain lineaarista etenemistä menneestä tulevaan, vaan kerroksia, palasia, yhtä aikaa läsnä olevia maailmoja.

Siksi muistisairasta ei pitäisi kiirehtiä takaisin meidän järjestykseemme. Jos hän sanoo, että hänen täytyy järjestää äidilleen hautajaiset, ei ole viisasta vastata, että äiti on kuollut jo vuosikymmeniä sitten ja hautajaiset on pidetty ajat sitten. Tällainen vastaus voi olla faktuaalisesti oikea mutta vuorovaikutuksellisesti väärä. Se ei rakenna yhteyttä. Se katkaisee sen. Paljon hedelmällisempää on seurata sitä todellisuutta, joka toiselle juuri nyt on tosi. Millainen sinun äitisi oli? Millaiset hautajaiset sinulla on mielessä? Keitä sinne tulee? Mitä siellä lauletaan? Tällöin keskustelija ei pakota omaa kehystään toisen päälle vaan sallii toisen viedä keskustelua, kuten hyvässä terapiassakin usein tehdään.

Kyse ei ole valehtelusta eikä harhan vahvistamisesta, vaan yhteyden säilyttämisestä. Keskustelun arvo ei tällöin synny siitä, että asiat saadaan oikeaan kronologiaan, vaan siitä, että ihminen saa olla hetken aikaa omassa sisäisessä todellisuudessaan ilman että sitä revitään rikki. Usein juuri siinä todellisuudessa on vielä tallella tunne, suhde, kaipaus, rakkaus tai keskeneräinen tehtävä. Niihin on mahdollista liittyä.

Ajattelen joskus, että muistisairaan tapa elää maailmassa muistuttaa joitakin vanhoja kulttuureja, joissa paikkaa ja tapahtumia ei jäsennetty lineaarisesti samalla tavalla kuin meillä. Ei lähdetty liikkeelle yhdestä keskipisteestä kohti johdonmukaista karttaa, vaan elettiin pikemminkin palasissa, merkityskohdissa. Jonkin suuren puun luokse mentiin kertomaan kuulumisia. Siellä muodostui yhteinen kuva siitä, mitä oli tapahtunut, ja sitten jokainen lähti jälleen omille tahoilleen. Tällaisessa ajattelussa olennaista eivät ole palasten tarkka järjestys vaan se, että ne tunnistetaan ja jaetaan. Muistisairaan kohtaamisessa tästä on hyötyä. On oltava kiinnostunut palasista, ei niiden kronologisesta oikeellisuudesta.

Sama pätee paikkaan. Muistisairas voi menettää käsityksen siitä, missä hän meidän mielestämme on. Hoitokodin ikkunasta näkyy meidän silmissämme vastapäisen talon tiiliseinä, mutta hän näkee mökkirannan, meren ja vastarannalla kirkon tornin. Tässäkin on helppo erehtyä korjaamaan: ei tuolla ole merta, ei kirkkoa, tässä on palvelutalo. Mutta miksi juuri niin pitäisi tehdä? Paljon rakentavampaa on kysyä: kävitkö useinkin siinä kirkossa? Kuljitko veneellä? Kävitkö uimassa? Laskitko verkkoja? Millainen sauna siellä oli? Oliko rannassa kiviä vai hiekkaa? Näin keskustelu siirtyy pois todistamisesta kohti elämää. Siinä ei enää taistella siitä, mikä näkyy ikkunasta, vaan tavoitetaan se maailma, jossa toinen juuri nyt liikkuu.

Hyvä kysymys ei tällaisessa tilanteessa ole kuulustelukysymys vaan avaus, joka tekee tilaa. Sen tehtävänä ei ole testata muistia vaan kutsua kokemusta esiin. Kun kysymys onnistuu, ihmisen ilme usein muuttuu: jännitys hellittää, ääneen tulee sävyjä, eleisiin rytmiä. Hän ei ehkä muista päivämäärää eikä tunnista huonetta, mutta hän voi silti olla täysin läsnä siinä maisemassa, johon kysymys hänet johdattaa.

Vaikeaksi tilanne muuttuu myös silloin, kun muistisairas ei enää tunnista keskustelukumppaniaan. Läheiselle tämä on usein kivulias kohta. Tuntuu siltä kuin suhde olisi pyyhkiytynyt pois. Mutta tällöinkin voi auttaa, jos asiaa tarkastelee hieman toisin. Terveetkin ihmiset kohtaavat tämänkaltaisia tilanteita jatkuvasti. Näemme tuttuja kasvoja, muttemme muista mistä yhteydestä tunnemme ne. Silti emme tavallisesti hätäänny emmekä tee tilanteesta suurta numeroa. Jatkamme kohteliaasti eteenpäin. Emme vaadi toiselta täydellistä tunnistamista ennen kuin vuorovaikutus saa alkaa.

Muistisairaan kanssa tarvitaan samanlaista hienovaraista sosiaalista älykkyyttä, mutta vielä kärjistetymmässä muodossa. Jos hän ei tunnista minua, minun ei tarvitse vaatia tunnistamista suhteen ehdoksi. Minä voin silti olla hänelle turvallinen, rauhallinen ja tuttu siinä hetkessä, vaikka nimeni, roolini tai sukulaisuussuhteeni ei hänelle avautuisi. Ihmissuhde ei katoa vain siksi, että sen otsikko katoaa. Jäljelle voi jäädä tunnelma, sävy, kehollinen tunnistaminen, kokemus siitä, että tämän ihmisen seurassa on hyvä olla.

Sama koskee toistoa. Muistisairas voi sanoa saman asian monta kertaa, koska edellinen kerta ei enää ole hänelle olemassa. Terve ihminen puolestaan kuormittuu, koska hän kantaa mukanaan muistia kaikista edellisistä kerroista. Näiden kahden todellisuuden väliin syntyy helposti turhautuminen. Mutta jos toiston ajattelee uudella tavalla, tilanne muuttuu. Kaikki small talk perustuu osittain tähän samaan ilmiöön. Kun joku kysyy, mitä kuuluu, emme yleensä vastaa koko elämäntarinaamme emmekä oleta kysyjän haluavan täydellistä raporttia. Vaihdamme muutaman tunnistettavan ilmauksen, pidämme yhteyden auki ja vahvistamme sosiaalista sidettä. Muistisairaan kanssa tarvitaan omanlaistaan small talkia: ei informaation vaihtoa vaan yhteyden ylläpitoa.

Silloin samoihin lauseisiin ei tarvitse suhtautua virheinä vaan kutsuina saman rituaalin toistamiseen. Vastaus voi olla lähes sama kuin äsken, mutta äänenpaino, ilme ja läsnäolo tekevät siitä uuden. Olennaista ei ole sisältö uutena tietona vaan vuorovaikutuksen muoto. Toistossa on jotakin syvästi inhimillistä. Monet arkiset keskustelut, tervehdykset, muistot ja perheen sisäiset sanonnat elävät juuri toistosta. Muistisairaan kohdalla tämä rakenne vain paljastuu tavallista selvemmin.

Tällaisen kohtaamistavan opettelu helpottaa samalla myös omaa ahdistustamme. Muistisairaan ihmisen seura herättää helposti osaamattomuuden tunnetta, avuttomuutta ja surua siitä, että roolit vaihtuvat. Se, joka ennen kannatteli muita, tarvitsee nyt itse kannattelua. Se, joka ennen muisti kaiken, ei muista enää hetki sitten sanottua. Tämä koskettaa läheisiä syvältä, koska samalla horjuu myös heidän oma käsityksensä jatkuvuudesta, muistista ja yhteisestä historiasta. Juuri siksi tarvitaan käytännöllinen tapa olla tilanteessa. Ei suuria periaatteita eikä tunteellisia fraaseja, vaan toimiva vuorovaikutusmalli.

Sen ydin on yksinkertainen mutta vaativa: älä kiirehdi korjaamaan toisen todellisuutta. Luo ensin yhteys. Rauhoita oma mielesi. Havainnoi, missä maailmassa toinen juuri nyt elää. Astu siihen sisään sen verran kuin voit. Kysy kysymyksiä, jotka avaavat kokemusta eivätkä sulje sitä. Pysy hetki siinä, mitä toinen tuo esiin, äläkä ryntää eteenpäin. Ole kiinnostunut palasista, vaikka et saisi niistä rakennettua kokonaisuutta. Usein juuri silloin syntyy paras mahdollinen kohtaaminen.

Muistisairaan kanssa keskusteleminen ei siis ole ensisijaisesti muistivirheiden hallintaa. Se on taitoa liikkua todellisuuksien rajalla ilman että kumpaakaan tarvitsee väkivalloin julistaa ainoaksi oikeaksi. Kun tämän oppii, moni vaikea tilanne pehmenee. Keskustelusta katoaa tarpeeton väittely. Tilalle tulee jotakin vakaampaa: kyky olla toisen ihmisen seurassa myös silloin, kun yhteinen aika, paikka ja historia eivät enää pysy samoissa kehyksissä.

Tarjoan keskusteluapua omaisille, läheisille, ystäville ja tarvittaessa myös muistisairaalle itselleen. Voin keskustelun aikana näyttää käytännössä, miten vuorovaikutusta voidaan rakentaa ja millaisilla kysymyksillä tilannetta voi viedä eteenpäin. Tarkoitus ei ole sitoa ketään pitkään prosessiin, vaan auttaa löytämään toimivia tapoja vaikeisiin tilanteisiin.

Ensimmäinen konsultaatio on maksuton eikä velvoita jatkoon. Hinnat löytyvät etusivultani: www.tiikasalo.fi