Kehitin 1980-luvulla yhdessä lentopallon maajoukkuevalmentajan kanssa mentaaliharjoitusmenetelmän, jonka tavoitteena oli parantaa pelinlukua, ennakointia ja yhteispelin laatua. Menetelmän taustalla oli havainto, että urheilijan suoritus ei riipu vain tekniikasta tai taktisista ohjeista, vaan myös siitä, miten hän oppii ennakoimaan peliä, joukkuetovereiden ratkaisuja ja oman toimintansa ajoitusta.

Työskentelyn lähtökohtana oli ajatus, että urheilija ei aina pysty tietoisesti erittelemään, mistä toisen pelaajan paremmuus koostuu. Hän voi nähdä, että toinen toimii oikea-aikaisemmin, lukee peliä paremmin tai löytää tarkoituksenmukaisemman ratkaisun, mutta ei välttämättä tiedä, miten tämä käytännössä rakentuu. Juuri siksi pelkkä tekninen ohjaus ei aina riitä.

Menetelmässä hyödynnettiin dissosiaatiotekniikkaa eli kokemuksellista samaistumista toiseen pelaajaan. Pelaajaa ohjattiin tarkastelemaan pelitilannetta ikään kuin toisen joukkuetoverin näkökulmasta: mitä tämä havaitsee, mitä hän odottaa tapahtuvaksi ja miten hän valmistaa omaa toimintaansa. Tavoitteena oli, että urheilija ei ainoastaan ymmärrä toisen toimintaa ulkoapäin, vaan pääsee kokemuksellisesti lähemmäs sitä tapaa, jolla toinen lukee peliä.

Harjoittelun tukena käytettiin suorituskortteja, jotka valmentaja laati kullekin pelaajalle. Kortit sisälsivät tarkasti määriteltyjä pelitilanteita, mutta niiden erityinen tehtävä oli ohjata harjoittelemaan niitä toisen pelaajan roolista käsin. Näin mentaaliharjoittelu ei kohdistunut vain omaan suoritukseen, vaan myös kykyyn sisäistää joukkuetovereiden toimintalogiikkaa.

Nykyisin tällaista lähestymistapaa voidaan kuvata predictive processing -ajattelun avulla. Sen mukaan hermosto toimii ennustavasti: se rakentaa jatkuvasti sisäisiä malleja siitä, mitä tilanteessa seuraavaksi tapahtuu ja miten siihen kannattaa valmistautua. Kun näitä ennakointimalleja pystytään laajentamaan ja tarkentamaan, myös toiminta kentällä voi muuttua nopeammaksi, joustavammaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi.

Joukkueurheilussa tällä on erityinen merkitys, koska onnistunut yhteispeli perustuu siihen, että pelaajat kykenevät ennakoimaan paitsi pelin kulkua myös toistensa ratkaisuja. Menetelmän tavoitteena oli vahvistaa juuri tätä kykyä. Samalla se osoitti, että mentaaliharjoittelu voi olla paljon enemmän kuin oman suorituksen mielensisäistä toistamista: se voi olla tapa kehittää koko joukkueen yhteistä pelillistä ymmärrystä.

Samaa periaatetta voidaan soveltaa myös yksilölajeihin. Tällöin urheilija voi harjoitella samaistumalla sellaiseen suorittajaan, jonka tapa havaita, rytmittää ja ratkaista tilanteita on toimivampi kuin hänen oma vakiintunut mallinsa. Näin mentaaliharjoittelu voi avata käyttöön uusia tapoja toimia silloinkin, kun niitä ei ole helppo tavoittaa pelkän tietoisen analyysin avulla.