Pienin muutos ja ennustava mieli: miksi Ericksonin menetelmät toimivat?
Milton H. Ericksonin hypnoottisia menetelmiä voi tarkastella systeemiteorian ja ennustavan mielen näkökulmasta. Tällöin oireen vahvistaminen, vastarinnan hyväksyminen tai pieni epäsuora tehtävä ei näyttäydy temppuna, vaan tarkasti kohdistettuna häiriönä ongelmaa ylläpitävässä ennustemallissa.
Kiinnostuin 1980-luvulla systeemiteoriaan sisältyvästä pienimmän muutoksen ideasta. Ajatus tuntui heti merkittävältä: jos järjestelmä on tasapainossa, sitä ei tarvitse välttämättä muuttaa suurella voimalla. Joskus riittää pieni, oikein kohdistettu muutos, joka pakottaa koko järjestelmän järjestäytymään uudelleen. Samoihin aikoihin työpaikalleni tuli moniste, jonka viitteissä mainittiin Milton H. Erickson. Aloin selvittää, millä tavalla hän liittyy tähän ajatteluun, ja siitä oma kiinnostukseni häntä kohtaan oikeastaan alkoi.
Minua ei ole koskaan erityisesti kiinnostanut Erickson henkilönä tai terapeuttisena legendana. Paljon enemmän minua on kiinnostanut hänen menetelmiensä ja kielensä syvärakenne. Mitä hänen puheessaan tapahtui? Miksi näennäisesti pieni, outo tai epäsuora ohje saattoi muuttaa asiakkaan kokemusta? Miksi oireen vahvistaminen, vastarinnan hyväksyminen tai ongelman siirtäminen uuteen muotoon saattoi saada aikaan muutoksen siellä, missä suora muutosyritys epäonnistui?
Vuosikymmenten teoreettinen opiskelu ja myöhempi ammatillinen uppoutuminen hypnoosin maailmaan johtivat vähitellen siihen, että aloin nähdä eri terapiakoulukuntien, NLP:n, Ericksonin menetelmien, suggestioiden ja vuorovaikutuksen ilmiöiden takana toistuvia rakenteita. Eri suunnat käyttivät eri kieltä, mutta usein ne näyttivät käsittelevän samaa perusilmiötä: miten ihmisen kokemus järjestyy, miten se puolustaa itseään ja miten sitä voidaan muuttaa. Tässä vaiheessa ennustavan mielen malli alkoi toimia minulle eräänlaisena sveitsiläisenä linkkuveitsenä. Käytän sitä nykyään sekä terapioiden yleensä että hypnoosin erityisesti tarkasteluun — myös silloin, kun seuraan hypnoosialan suosituimpia tubettajia ja yritän erottaa pintatekniikan alta sen, mitä vuorovaikutuksessa todella tapahtuu. Sama malli auttaa myös arkisissa keskusteluissa, joissa ihmiset reagoivat jatkuvasti toistensa odotuksiin, rooleihin ja pieniin suunnanmuutoksiin.
Nykyään kuvaisin tätä ennustavan mielen näkökulmasta. Ihminen ei vain reagoi siihen, mitä on. Hän elää jatkuvasti sen varassa, mitä hän ennakoi tapahtuvan. Hänellä on malli itsestään, kehostaan, rajoistaan, mahdollisuuksistaan, epäonnistumisistaan ja siitä, millaiseksi hän voi tulla. Ongelma ei ole vain oire tai ajatus. Se on kokonainen konstruktioksi rakentunut ennustemalli, jossa tietyt painotukset ohjaavat havaintoa, tunnetta, kehollista valmiutta ja toimintaa.
Terapiassa syntyy aina ristiriita sen välille, mikä on, ja sen välille, millainen ihminen haluaa olla. Asiakas haluaa olla rauhallinen, mutta hänen järjestelmänsä ennakoi levottomuutta. Hän haluaa olla varma, mutta hänen kehonsa on oppinut varautumaan epäonnistumiseen. Hän haluaa olla vapaa oireesta, mutta oireen ympärille rakentunut ennustemalli palauttaa hänet yhä uudelleen samaan asentoon. Halu itsessään ei siis vielä riitä. Se törmää ongelmaa ylläpitäviin painotuksiin.
Tässä kohtaa mielikuvatyöskentely tulee kiinnostavaksi. NLP:stä tuttu tapa tuottaa mielikuva toivotusta olemuksesta kuvitellussa tilanteessa voidaan nähdä tällaisen ristiriidan tietoisena rakentamisena. Ihminen näkee itsensä tilanteessa toisenlaisena kuin hän nyt kokee olevansa: rauhallisempana, vapaampana, varmana, joustavampana, toimintakykyisempänä. Tämä ei ole vain "positiivista ajattelua", jos se tehdään kokemuksellisesti riittävän elävästi. Se tuottaa kognitiivisen ja kehollisen ristiriidan nykyisen minäkuvan ja mahdollisen minäkuvan välille.
Kun tätä toistetaan, ristiriita voi kasvaa. Mieli ei voi loputtomasti pitää yllä kahta täysin yhteensopimatonta mallia ilman, että jompikumpi alkaa muuttua. Ennustavan mielen viitekehyksessä tämä merkitsee sitä, että vanha painotusmalli joutuu korjattavaksi. Jos ihminen on riittävän monta kertaa elänyt mielessään tilanteen, jossa hän toimii toisin, kokee toisin ja tulee toisten silmissä nähdyksi toisin, tämä ei jää pelkäksi kuvitteluksi. Se alkaa kilpailla vanhan ennustemallin kanssa.
Ongelma on kuitenkin siinä, että suoraan tavoitteen suuntaan meneminen voi herättää vastustavat painotukset. Jos ihminen on vuosia yrittänyt olla rohkea, rauhallinen tai vapaa, juuri tuo tavoite voi olla jo osa ongelman rakennetta. "Minun täytyy muuttua" voi olla lause, joka aktivoi epäonnistumisen ennusteen. Silloin mielikuvatyöskentelykin voi muuttua uudeksi suoritukseksi: minun pitäisi nähdä itseni onnistujana, mutta en pysty edes siihen.
Tässä Ericksonin logiikka muuttuu erityisen kiinnostavaksi. Hän ei aina mennyt suoraan tavoitteen suuntaan. Hän saattoi mennä oireen suuntaan. Hän saattoi kasvattaa sitä, rajata sitä, ajoittaa sitä, antaa sille tehtävän tai muuttaa sen paikkaa järjestelmässä. Tämä näyttää pintatasolla oudolta: miksi terapeutti vahvistaisi sitä, mistä asiakas haluaa eroon? Mutta systeemin tasolla tämä voi olla juuri pienin ratkaiseva muutos.
Jos ongelmakonstruktio on vanha ennustemalli, sitä ei tarvitse välttämättä kumota suoralla onnistumisennusteella. Usein riittää pienempi poikkeama: jokin yksityiskohta, havainto tai mielikuva, joka ei enää sovi mallin aikaisempaan rakenteeseen. Sen ei tarvitse olla vielä tavoitteen mukainen. Sen täytyy vain horjuttaa vanhan mallin itsestäänselvyyttä niin täsmällisesti, että mieli joutuu järjestämään kokemusta uudella tavalla.
Jos oiretta kasvatetaan tarkoituksellisesti, se ei ole enää sama oire. Jos sitä pyydetään tapahtumaan tiettyyn aikaan, se ei ole enää samalla tavalla hallitsematon. Jos asiakas saa luvan olla muuttumatta, muuttumattomuus ei ole enää sama pakko. Jos vastarinta hyväksytään ja otetaan mukaan työskentelyn osaksi, se menettää vastapuolensa. Jos pelkoa pyydetään lisäämään, se voi muuttua kokemuksesta tehtäväksi, ja tehtäväksi muuttuminen muuttaa sen asemaa koko järjestelmässä.
Tämä on olennainen ero suoran korjaamisen ja systeemisen häirinnän välillä. Suora korjaaminen sanoo: "Ole toisenlainen." Systeeminen häirintä sanoo: "Tehdään pieni muutos siihen, miten tämä sama ongelma järjestyy." Ensimmäinen voi törmätä valmiiksi virittyneisiin vastustaviin painotuksiin. Jälkimmäinen voi ohittaa ne, koska järjestelmä ei tunnista sitä tavanomaiseksi muutosyritykseksi.
Submodaliteettien näkökulmasta sama ilmiö voidaan kuvata mielikuvan rakenteen muuttamisena. Ongelmaan liittyvä mielikuva, muisto tai sisäinen esitys ei ole neutraali kuva. Sillä on koko, etäisyys, kirkkaus, liike, ääni, kehollinen tuntuma, näkökulma ja tunnepaino. Kun johonkin näistä lisätään ristiriita, koko esityksen merkitys voi muuttua. Ongelmaa ei ehkä tarvitse "poistaa". Riittää, että sen sisäinen rakenne ei enää pysy puhtaana entisenä tallennuksena.
Tämä "saastuttaminen" on kuvaava sana, vaikka se kuulostaa rumalta. Vanha ongelmakonstruktio on usein juuri siksi vahva, että se on eheä omassa logiikassaan. Se kertoo ihmiselle yhä uudelleen saman tarinan: minä olen tällainen, tämä tapahtuu minulle aina, tästä ei pääse ulos. Jos siihen lisätään jotain, mikä ei kuulu tarinaan, rakenne alkaa vuotaa. Lisäys voi olla tavoitteen suuntainen mielikuva, mutta se voi olla myös paradoksaalinen, suurentava, leikillinen tai ajallisesti rajaava elementti.
Tärkeää on, ettei lisäys herätä samaa vanhaa torjuntaa. Jos ihminen vastustaa ajatusta "olen rauhallinen", häntä ei ehkä kannata heti painaa kohti rauhallisuuden kuvaa. Mutta jos häntä pyydetään kasvattamaan levottomuus mielessään naurettavan suureksi, sijoittamaan se outoon paikkaan, antamaan sille ääni tai määräämään sille esiintymisaika, vanha rakenne joutuu käsittelemään jotain, mihin sillä ei ole valmista puolustusta. Silloin muutos voi tapahtua sivusuunnasta.
Tässä mielessä Ericksonin menetelmät eivät olleet satunnaisia kummallisuuksia. Ne olivat usein hyvin pieniä mutta täsmällisiä häiriöitä järjestelmässä, joka piti itseään koossa. Hän ei aina yrittänyt muuttaa asiakkaan sisältöä, vaan muutti suhdetta sisältöön. Hän ei aina poistanut oiretta, vaan muutti oireen asemaa. Hän ei aina vastannut asiakkaan odotukseen, vaan liittyi siihen niin tarkasti, että saattoi kääntää sen suunnan sisältäpäin.
Tämä muistuttaa systeemiteorian pienimmän muutoksen ideaa. Kun järjestelmä on homeostaasissa, kaikki siinä pyrkii palauttamaan vanhan tasapainon. Jos muutos on liian suuri, järjestelmä puolustautuu. Jos se on liian tuttu, se imeytyy osaksi vanhaa rakennetta. Mutta jos muutos osuu oikeaan kohtaan, pienikin ero voi riittää. Vanha tasapaino ei romahda kaoottisesti, vaan siirtyy uuteen asentoon.
Terapiassa tämä tarkoittaa, että muutos ei aina synny suuresta oivalluksesta. Se voi syntyä pienestä lisäyksestä, joka tekee vanhan mallin mahdottomaksi säilyttää täysin entisellään. Mielikuvaan lisätään uusi ominaisuus. Oireelle annetaan uusi tehtävä. Vastarinta otetaan mukaan työskentelyn materiaaliksi. Epäonnistumisesta tehdään hetkeksi tarkoituksellista. Toivottu olemus nähdään kuvitellussa tilanteessa niin monta kertaa, että se alkaa vaatia paikkaa vanhan minäkuvan rinnalla.
Näissä kaikissa on sama rakenne: nykyinen malli joutuu ristiriitaan uuden kokemuksen kanssa. Jos ristiriita on liian suuri, se torjutaan. Jos se on liian pieni, se ei vaikuta. Jos se on oikein kohdistettu, järjestelmä alkaa korjata itseään.
Siksi terapiaa voi pitää käsitysten horjuttamisen taiteena. Asiakkaan käsitys itsestään, ongelmastaan ja tulevaisuudestaan ei muutu pelkästään siksi, että hänelle kerrotaan uusi totuus. Se muuttuu, kun vanha ennustemalli joutuu kohtaamaan kokemuksen, jota se ei pysty täysin selittämään entisillä ehdoillaan. Se voi olla uusi mielikuva, uusi kehollinen kokemus, uusi vuorovaikutuksellinen asetelma tai paradoksaalinen tehtävä.
Ericksonin kieli kiinnostaa minua juuri tästä syystä. Hän ei käyttänyt kieltä vain tiedon välittämiseen. Hänen kielensä teki asioita. Se rakensi odotuksia, siirsi painotuksia, muutti rooleja, antoi luvan, loi epävarmuutta, rajasi oireita ja avasi uusia reittejä ilman, että asiakas aina huomasi olevansa suorassa muutosyrityksessä. Hänen kielensä syvärakenne oli usein systeeminen: se ei hyökännyt ongelmaa vastaan, vaan muutti sen ehtoja.
Tästä näkökulmasta NLP:n mielikuvatyöskentely, submodaliteettien muuttaminen, Ericksonin paradoksaaliset tehtävät ja ennustavan mielen teoria eivät ole irrallisia asioita. Ne kaikki kuvaavat samaa perusilmiötä eri kielillä. Ihmisen kokemus pysyy koossa ennustemallien avulla. Ongelma on yksi tällainen koossa pysyvä malli. Muutos syntyy, kun malliin tuodaan ero, jota se ei enää pysty sulauttamaan itseensä ilman korjausta.
Lopulta ratkaiseva kysymys ei ole, onko interventio suuri vai pieni, suora vai epäsuora, NLP:tä, hypnoosia vai terapiaa. Ratkaisevaa on, tuottaako se elävän ristiriidan siihen kohtaan, jossa ongelma ylläpitää itseään. Jos tuottaa, pienikin lisäys voi riittää. Jos ei tuota, suurikin selitys jää vain uudeksi kerrokseksi vanhan ongelman ympärille.
Ehkä juuri tästä syystä Erickson jäi mieleeni jo silloin 1980-luvulla. Hänessä oli jotain, mikä liittyi suoraan systeemiteorian ajatukseen pienimmästä muutoksesta. Hän ei näyttänyt etsivän suurinta mahdollista interventiota. Hän etsi kohtaa, jossa asiakkaan järjestelmä oli jo liikkeessä, jumissa tai ristiriidassa itsensä kanssa — ja lisäsi siihen jotakin, joka muutti koko asetelman.
Se on edelleen minusta hänen työnsä kiinnostavin puoli. Ei legenda, ei persoona, ei guru. Vaan menetelmien syvärakenne: kuinka pieni, oikein kohdistettu kielellinen tai kokemuksellinen muutos voi pakottaa vanhan ennustemallin korjaamaan itseään.