Mitä mielelle tapahtuu, kun huomio kohdistetaan nykyhetkeen?

Kuvittelen olevani museossa.

Kuljen hiljaisessa salissa ja pysähdyn taulun eteen. Sen vieressä olevassa kyltissä lukee NYT. Katson taulua, mutta en näe siinä mitään. Ensimmäinen ajatukseni on, ettei näköni ole tarkentunut oikein. Pyyhin silmälasejani, asetun uudelleen ja katson tarkemmin. Se ei auta. Taulussa ei ole kuvaa. Tarkemmin katsoen siinä ei ole edes kehyksiä.

Silti kyltissä lukee NYT.

Juuri tämä tekee tilanteesta kiinnostavan. Oletan ensin, että minun pitäisi nähdä jotakin. Jos mitään ei näy, alan korjata katsomistani. Tarkennan, siirryn lähemmäs, pyyhin lasini ja yritän uudelleen. Mutta ongelma ei ole katseessani. Ongelma on siinä, että kohteena esitetään jotakin, mitä ei ole mahdollista nähdä kohteena.

Samalla tavalla nykyhetki tuntuu arkikielessä itsestään selvältä. Puhun siitä kuin se olisi paikka, johon voisin asettua, tai hetki, jonka voisin ottaa kiinni. Mutta kun yritän kohdistaa huomioni nykyhetkeen itseensä, huomaan jotakin samanlaista kuin museossa. En löydä kuvaa. En löydä kehystä. Löydän vain oman yritykseni nähdä jotakin, mikä ei asetu nähtäväksi.

Tässä on itsehypnoosin kannalta jotakin olennaista.

Ihmisen mieltä on aina ohjattu kehystämällä huomio. Hypnoosin historiassa tähän on käytetty valopistettä, heiluria, katsetta, ääntä, hengitystä, käden liikettä, mielikuvaa, laskemista, portaita, syvenevää rentoutta tai hypnotisoijan äänen rytmiä. Uskonnollisissa ja kontemplatiivisissa perinteissä huomio on voitu kiinnittää ikoniin, rukousnauhaan, mantraan, kynttilään, hengitykseen, tyhjyyden mielikuvaan, pyhään sanaan tai sisäiseen hiljaisuuteen.

Näissä kaikissa näen jotakin yhteistä. Mielelle annetaan kohde. Se saa kehyksen, jonka sisällä huomio alkaa järjestyä uudelleen. Kehys voi olla uskonnollinen, esteettinen, rituaalinen, terapeuttinen tai hypnoottinen. Sen nimi voi olla rukous, meditaatio, kontemplaatio, induktio, suggestio tai itsehypnoosi. Mekanismi on usein samansuuntainen: huomio kiinnitetään johonkin, ja tuo kiinnittyminen alkaa muuttaa kokemuksen rakennetta.

Oma menetelmäni kiinnostaa minua siksi, että siinä tämä kehystämisen perinne viedään mahdollisimman pitkälle ja samalla pyyhitään pois. En pyydä mieltäni keskittymään hengitykseen, kuvaan, mantraan, miellyttävään muistoon, kehon rentoutumiseen tai edes tyhjyyden symboliin. Pyydän mieltäni keskittymään nykyhetkeen itseensä.

Silloin tapahtuu jotakin outoa. Annan mielelleni kohteen, mutta kohde ei asetu kohteeksi. Nykyhetki ei ole kuva, sana, ääni, tunne eikä ruumiillinen aistimus. Heti kun yritän tavoittaa sen, se on jo siirtynyt. Heti kun ojennun sitä kohti, se on jo jäänyt taakse.

Tässä mielessä menetelmä toimii hypnoottisena kaksoissidoksena. Annan mielelleni tehtävän, jota se ei voi suorittaa tavanomaisella tavalla. Sen pitäisi kohdistaa huomio johonkin täsmälliseen, mutta tuo täsmällinen katoaa juuri huomion kohdistamisen hetkellä. En voi onnistua pitämään nykyhetkeä paikallaan, mutta en myöskään pääse tehtävästä kokonaan irti, koska tehtävä on välitön ja yksinkertainen.

Tästä syntyy hyvin lyhyt silmukka. Huomio kohdistuu, kohde katoaa, huomio palaa ja kohde katoaa uudelleen. Mieli ei ehdi rakentaa pitkää tarinaa eikä lähteä seuraamaan tavanomaista ajatusten virtaa. En varsinaisesti irrottaudu ajatuksista, kuten monissa meditaatio-ohjeissa sanotaan. Keskityn niin tarkasti, että keskittymisen kohde pakenee. Juuri tässä lyhyessä silmukassa transsi alkaa muodostua.

Ennustavan mielen näkökulmasta tämä on ymmärrettävää.

Aivot eivät elä passiivisesti nykyhetkessä. Ne ennakoivat jatkuvasti sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ne valmistavat liikkeitä, odottavat aistimuksia, korjaavat oletuksia ja tulkitsevat ennustevirheitä. Kokemus ei synny puhtaasta nykyhetkestä, vaan siitä, miten ennusteet ja aistipalaute kohtaavat.

Kun päätän tarttua kahvikuppiin, minusta voi tuntua, että elän täsmällistä hetkeä, jossa sormeni koskettavat kupin kahvaa. Todellisuudessa hermostoni on jo ennakoinut etäisyyden, kahvan muodon, sormieni liikkeen, kosketuksen paineen, kupin lämpötilan ja painon. Kun kosketus tapahtuu, kokemus syntyy vertailusta: mikä ennuste osui, mikä korjautui, mikä tuotti ennustevirheen.

Sama koskee päätöksen tunnetta. Kun koen "päätän nyt", kokemus ei merkitse koko prosessin alkua. Se merkitsee kohtaa, jossa valmisteltu liike, aikomus, ennuste ja kehollinen valmius tulevat tietoisuuteni saataville päätöksenä. Mieleni lukee onnistuneesti käynnissä olleen prosessin selkeäksi päätöshetkeksi.

Tästä syystä nykyhetki on itsehypnoosin kohteena niin kiinnostava. Se näyttää tarjoavan kiintopisteen, mutta tarkasti katsottuna sitä ei löydy. Se on kuin museon taulu, jonka vieressä lukee NYT: ensin luulen, että näköni tarvitsee tarkennusta, sitten huomaan, ettei taulussa ole mitään, ei edes kehyksiä.

Uskonnolliset perinteet ovat antaneet tällaisille kokemuksille monia nimiä. On puhuttu tyhjyydestä, läsnäolosta, hiljaisuudesta, antautumisesta, ei-minuudesta, ajattomuudesta tai yhteydestä johonkin itseä suurempaan. En halua selittää näitä sanoja liian nopeasti pois, koska ne kantavat mukanaan kokonaisia elämänmuotoja, harjoitusperinteitä ja kokemisen tapoja.

Hypnoosin ja ennustavan mielen näkökulmasta voin kuitenkin lähestyä samaa ilmiötä toisin. Mieli kohtaa oman rakentumisensa katoamispisteen. Se yrittää löytää nykyhetken kohteena ja joutuu samalla kokemaan, että kokemus rakentuu jo ennen kuin sitä ehditään kutsua nykyhetkeksi.

Tässä menetelmä eroaa monista perinteisistä huomion kiinnittämisen tavoista. Niissä mielelle annetaan taulu, kuva tai kehys. Tässä poistan ensin kuvan ja sitten kehyksen. Jäljelle ei jää edes tyhjä taulu, koska tyhjä taulukin olisi vielä kohde. Jäljelle jää huomion liike kohti jotakin, mikä ei asetu havaittavaksi, ja juuri tuo liike alkaa muuttaa kokemuksen rakennetta.

Siksi nykyhetki on hyödyllinen illuusio. Se ei ole paikka, johon astun. Se ei ole sisäinen esine, jonka voisin löytää. Se on kielellinen ja mentaalinen oviaukko. Kun yritän astua siitä sisään, en löydä huonetta oven takaa. Löydän oman tapani rakentaa oven, huoneen ja astujan.

Tässä mielessä itsehypnoosi voi alkaa siitä, että otan mieleltäni pois kaiken, mihin se tavallisesti kiinnittyy: kuvan, kehyksen ja taulun. Jäljelle jää vain nimi: NYT.

Ja kun sitäkään ei löydy, etsinnästä itsestään tulee induktio.