Menneiden elämien regressio, hypnoosi ja ennustava mieli

Menneiden elämien regressiolla tarkoitetaan hypnoosissa tai mielikuvatyöskentelyssä käytettyä menetelmää, jossa ihminen ohjataan kuvittelemaan, muistamaan tai kokemaan ikään kuin hänellä olisi ollut aikaisempia elämiä. Joillekin se on hengellinen kokemus, joillekin terapeuttinen menetelmä ja joillekin vain kiinnostava mielen ilmiö.

Menetelmä ei elä pelkästään vaihtoehtohoitojen marginaalissa. Siihen voidaan tutustuttaa myös kliinisen hypnoosin ammattikurssien koulutusohjelmissa, ainakin menetelmänä, jonka käyttöä, riskejä ja tulkintaa on syytä ymmärtää kriittisesti. Juuri siksi aihe ei ole minulle pelkkää kuriositeettia. Jos jokin menetelmä tulee hypnoosin koulutuskontekstiin, sitä pitää voida tarkastella myös hypnoosin, muistitutkimuksen, haastattelutekniikan ja suggestioherkkyyden näkökulmasta.

Tieteellisessä kirjallisuudessa aihetta on käsitelty erityisesti lasten väitettyjen menneiden elämien muistojen kautta. Jim B. Tuckerin katsauksessa kuvataan tutkimusperinnettä, jossa lapset ovat kertoneet väitettyjä muistoja aiemmasta elämästä, ja joissakin tapauksissa kertomuksia on verrattu myöhemmin tunnistettuun kuolleeseen henkilöön. Tuckerin mukaan tapauksia on löydetty eri puolilta maailmaa, mutta niitä on helpointa löytää kulttuureista, joissa jälleensyntymään uskotaan valmiiksi.

Aiheesta on julkaistu myös laajempia katsauksia. Vuoden 2022 scoping review kävi läpi 78 tieteellistä artikkelia väitetyistä menneiden elämien muistoista ja kuvasi tutkimuskentän pääosin havainnoivaksi tapaustutkimukseksi. Tämä on tärkeä tieto, koska tapaustutkimus voi olla kiinnostavaa ja havaintoja kokoavaa, mutta se ei yksin poista haastattelujen, muistamisen, tulkinnan ja jälkikäteisen sovittamisen ongelmia.

Menneiden elämien regressioterapiaa on arvioitu myös eettisesti ja kriittisesti. Gabriel Andrade on pitänyt menetelmää ongelmallisena juuri siksi, ettei se ole näyttöön perustuvaa hoitoa ja koska siihen liittyy väärien muistojen istuttamisen riski. Tällainen kritiikki on hypnoosin kannalta olennainen, koska hypnoottinen tai mielikuvallinen työskentely ei tee muistosta automaattisesti luotettavampaa. Päinvastoin se voi tehdä mielikuvasta kokemuksellisesti voimakkaamman.

Lasten haastattelututkimuksessa on jo pitkään kiinnitetty huomiota siihen, miten kysymysten muoto, toistaminen ja haastattelijan oletukset voivat vaikuttaa lapsen kertomukseen. Juuri tästä syystä oikeuspsykologiassa on kehitetty strukturoituja haastatteluprotokollia, kuten NICHD-protokolla, jonka tavoitteena on parantaa lasten haastattelujen laatua ja vähentää johdattelevuutta. Tämä tutkimuslinja on tärkeä myös menneiden elämien kertomusten arvioinnissa, koska suuri osa aineistosta perustuu juuri haastatteluihin, perheen kertomuksiin ja jälkikäteiseen todentamiseen.

Seuraavassa tekstissä en yritä ratkaista kysymystä siitä, ovatko menneet elämät todellisia. Pureudun siihen, miksi tällaisia tuloksia voidaan saada ja miksi niiden tulkinta vaatii erityistä varovaisuutta. Jos kertomus syntyy haastattelutilanteessa, jossa lapsi, vanhemmat, tutkija ja kulttuuri jakavat jo valmiiksi jonkin odotuksen, tulosta ei voi tarkastella vain muistina. Sitä pitää tarkastella myös vuorovaikutuksessa rakentuvana kertomuksena.

Tästä alkaa varsinainen kysymys, joka minua kiinnostaa: miten odotus, johdattelu, kulttuurinen kehys, mielikuva, kehollinen eläytyminen ja kertomuksen vahvistuminen voivat yhdessä tuottaa kokemuksen, joka tuntuu aidolta. Ennustavan mielen näkökulmasta tämä on paljon kiinnostavampi kysymys kuin se, todistavatko kertomukset menneiden elämien olemassaolon.

En usko menneiden elämien tutkimuksiin vahvana näyttönä mistään yliluonnollisesta. Suhtaudun niihin varovaisesti, koska olen pitkän työurani aikana nähnyt läheltä, miten helposti ihminen ohjaa toisen kertomusta huomaamattaan.

Kyse ei tarvitse olla valehtelusta, manipuloinnista tai epärehellisyydestä. Riittää, että kysyjällä on mielessään oletus siitä, mitä on tapahtunut. Silloin kysymys alkaa helposti sisältää suunnan, johon vastaajan odotetaan kulkevan.

Ennen eläkkeelle jäämistäni toimin pitkään virassa, jossa seurasin, miten alaiseni selvittivät lasten, nuorten ja aikuisten välisiä konflikteja kyselemällä. Näissä tilanteissa näkyi selvästi, miten kysymys voi jo sisältää oletuksen vastauksesta. Jos kysyjä uskoi tietävänsä tapahtumien suunnan, hän kavensi kysymyksillään vastaajan mahdollisuuksia kertoa asia omalla tavallaan.

Se turhautti minua. Olen tottunut työntämään häiritsevät ajatukset ja kielteisiksi pyrkivät tunteet sivuun, mutta näissä tilanteissa tunsin silti voimakasta turhautumista. En voinut ruveta korjaamaan suuren henkilökunnan jokaista lausetta, kysymystä ja pientä johdattelevaa sävyä. Juuri niissä pienissä sävyissä kuitenkin usein ratkaistiin, kertoiko kuultava omaa kokemustaan vai alkoiko hän vastata kysyjän oletukseen.

Sama ongelma tuli vahvasti mieleeni, kun Hypnoosiliitto kutsui vuosikokoukseensa avainpuhujaksi maamme johtavan oikeuspsykologin. Hänen puheensa käsitteli esimerkkien kautta sitä, miten viranomaisetkin voivat tiedostamattaan ohjata todistajia ja kuultavia. Se ei ollut teoreettista saivartelua, vaan käytännöllinen muistutus siitä, miten herkkä ihmisen kertomus on kysymysten muodolle, äänenpainolle, ennakko-oletukselle ja tilanteen odotuksille.

Luin myös hiljattain kirjan Rapport: Four Ways to Read People, jossa käsiteltiin samantapaista ilmiötä. Kuultavaa voidaan ohjata hyvin pienillä merkeillä. Kysyjä voi luulla olevansa neutraali, vaikka hän antaa koko ajan vihjeitä siitä, millainen vastaus tuntuu sopivalta, kiinnostavalta tai uskottavalta.

Tästä näkökulmasta menneiden elämien tutkimuksissa on voitu tehdä virheitä, jotka eivät edellytä vilppiä keneltäkään. Lapsen epämääräinen lause, mielikuva, uni, leikki tai outo ilmaus on voitu ottaa vastaan valmiissa kehyksessä: ehkä kyse on menneestä elämästä.

Haastattelija tai vanhempi on voinut kysyä lisää tavalla, joka on näyttänyt viattomalta, mutta antanut lapselle suunnan. Lapsi on voinut oppia aikuisen kiinnostuksesta, ilmeistä, äänenpainosta ja jatkokysymyksistä, mikä osa kertomuksesta on tärkeä ja mitä kannattaa jatkaa.

Jos lapselta kysytään samaa asiaa uudelleen, hän voi päätellä, ettei ensimmäinen vastaus riittänyt. Silloin vastaus alkaa muuttua. Tämä on tuttu ongelma todistajankuulemisissa ja lasten haastatteluissa. Lapsi ei ajattele valehtelevansa. Hän yrittää ymmärtää, mitä aikuinen häneltä odottaa.

Myös perhe voi vahvistaa kertomusta huomaamattaan. Ne kohdat, jotka sopivat myöhemmin löydettyyn henkilöön, jäävät mieleen. Ne kohdat, jotka eivät sovi, unohtuvat tai menettävät merkityksensä. Kun kertomusta toistetaan, se saa selkeämmän muodon kuin sillä alun perin oli.

Tutkija voi tulla mukaan vasta siinä vaiheessa, kun kertomus on jo elänyt perheen, sukulaisten ja ympäristön keskusteluissa. Silloin ei enää tutkita lapsen alkuperäistä kokemusta, vaan kertomusta, joka on kulkenut monen vuorovaikutuskerroksen läpi.

Jos ympäröivässä kulttuurissa uskotaan jälleensyntymään, lapsen puheelle on valmiina tulkintakehys. Outona ilmaisuna alkanut asia ei jää avoimeksi mielikuvaksi, leikiksi tai sattumanvaraiseksi assosiaatioksi, vaan alkaa asettua jälleensyntymisen tarinaan.

Tässä kohtaa tutkimusasetelmaan tulee vielä yksi ongelma. Kun aihetta alkaa tutkia ihminen, joka on jo valmiiksi kiinnostunut juuri menneistä elämistä, tutkimukseen tulee mukaan ennakko-odotus. Se ei tarkoita epärehellisyyttä. Se tarkoittaa vain sitä, että tutkijan mieli alkaa etsiä aineistosta sitä, minkä mahdollisuutta hän pitää jo valmiiksi merkityksellisenä.

Jos tutkimus tehdään kulttuurissa, jossa jälleensyntymään uskotaan valmiiksi, sama odotus ei ole vain tutkijan mielessä. Se on myös perheessä, sukulaisissa, kyläyhteisössä ja lapsen ympärillä olevissa aikuisissa. Silloin lapsen outo lause, uni, leikki tai mielikuva ei jää neutraaliksi havainnoksi, vaan saa nopeasti valmiin selitysmallin.

Myös jälkikäteinen sovittaminen on ongelma. Kun etsitään kuollutta henkilöä, jonka elämään lapsen väitteet sopivat, osumat alkavat näyttää vahvemmilta kuin ne olisivat näyttäneet ennen vertailukohteen löytymistä. Silloin kyse ei ole enää vain siitä, mitä lapsi sanoi, vaan myös siitä, miten aikuiset ovat etsineet sanoille merkityksen.

Tämän vuoksi menneiden elämien tutkimukset näyttävät minulle ennen kaikkea kertomuksen rakentumisen tutkimuksena. Ne kertovat siitä, miten ihminen muistaa, miten lapsi vastaa aikuiselle, miten odotus muokkaa havaintoa ja miten yhteinen tulkinta alkaa vähitellen tuntua todelta.

Sama ilmiö näkyy myös hypnoositekniikoiden tasolla. Menneiden elämien regressio ei välttämättä edellytä syvää transsitilaa. Siinä voidaan käyttää samoja mielen keinoja, joita elämäkertakirjoittaja käyttää eläytyessään menneeseen itseensä tai näyttelijä rakentaessaan rooliaan. Mielikuva, ruumiillinen tuntuma, tunnetilaan virittyminen, kerronnallinen jatkuvuus ja jonkin minäkuvan kokeileminen voivat tuottaa kokemuksen, joka tuntuu aidolta ilman, että se olisi todiste historiallisesta todellisuudesta.

Näyttelijä voi astua rooliin niin, että keho, ääni ja tunne alkavat seurata roolin logiikkaa. Elämäkertakirjoittaja voi palata menneeseen itseensä niin eläytyvästi, että tapahtuma alkaa tuntua uudelleen koetulta. Hypnoosissa tai regressiotyöskentelyssä tämä sama mielikuvituksen, muistin, kehollisuuden ja odotuksen yhdistelmä voi saada vielä voimakkaamman muodon, koska tilanteessa on mukana ohjaaja, menetelmä ja valmiiksi odotettu suunta.

Tämä liittyy myös siihen, miksi Clean Language on alkanut kiinnostaa minua erityisesti. Clean Languagessa terapeutti ei pyri ottamaan asiakkaan kehystystä omakseen eikä vahvistamaan sitä omilla oletuksillaan. Hän ei ala selittää asiakkaan kokemusta asiakkaan puolesta, vaan pysyy mahdollisimman tarkasti asiakkaan omissa sanoissa, kuvissa ja suhteissa.

Minusta tämä on olennainen ero moniin terapiatilanteisiin, joissa terapeutti voi huomaamattaan alkaa vahvistaa juuri sitä kehystä, jonka asiakas on tuonut mukanaan. Asiakas tulee valmiin ongelman, valmiin tarinan ja valmiin itseselityksen kanssa. Terapeutti kuuntelee, nyökkää, kysyy lisää ja alkaa usein rakentaa työtä saman kehyksen sisällä. Se voi tuntua empaattiselta, mutta samalla se voi vahvistaa ongelman rakennetta.

Clean Language tekee tässä kiinnostavan poikkeuksen. Se ei kiirehdi hyväksymään asiakkaan kehystä todellisuuden kartaksi, vaan tutkii, miten kehys on rakentunut. Terapeutin tehtävä ei ole lisätä kertomukseen omia oletuksiaan, vaan antaa asiakkaan oman symbolisen järjestelmän tulla näkyväksi mahdollisimman vähäisellä ulkopuolisella ohjauksella.

Tästä syystä Clean Language sopii hyvin myös menneiden elämien haastattelujen kriittiseen tarkasteluun. Jos lapsen kertomusta lähestyttäisiin mahdollisimman puhtaasti, aikuinen ei tarjoaisi sille valmista selitystä. Hän ei kysyisi, "oliko sinulla toinen äiti?" tai "missä edellisessä elämässä asuit?", vaan yrittäisi pysyä lapsen omissa ilmaisuissa. Silloin tutkittaisiin sitä, mitä lapsi todella sanoo, eikä sitä, mihin aikuinen alkaa lapsen sanoja sovittaa.

Tässä kohtaa asia liittyy suoraan siihen kehykseen, jota olen viime aikoina tutkinut ja josta olen kirjoittanut sivustollani: ennustavan mielen toimintaan. Ihmismieli ei tallenna maailmaa ja hae muistista valmiita kuvia. Se ennustaa koko ajan, mitä tilanteessa on tapahtumassa, mitä toinen ihminen odottaa ja millainen vastaus sopii syntyvään vuorovaikutukseen.

Menneiden elämien haastattelussa tämä toimii kahteen suuntaan. Lapsen mieli ennustaa aikuisen reaktioista, mikä kertomuksessa on merkityksellistä. Haastattelijan mieli taas ennustaa, että lapsen puheessa saattaa olla yhteys johonkin aiemmin eläneeseen ihmiseen. Kun nämä ennusteet alkavat vahvistaa toisiaan, syntyy kertomus, joka voi tuntua kaikista osallisista aidolta ja vaikuttavalta.

Ennustavan mielen kehyksestä katsottuna virheen mahdollisuus on tässä ilmeinen. Tutkija ennustaa, että lapsen kertomuksesta voi löytyä yhteys aiemmin eläneeseen ihmiseen. Perhe ennustaa, että lapsen puheessa voi olla merkki jälleensyntymästä. Lapsi ennustaa aikuisten reaktioista, mikä hänen puheessaan kiinnostaa heitä. Kun nämä ennusteet vahvistavat toisiaan, kertomuksesta tulee helposti yhä tarkempi, vakuuttavampi ja yhteisesti jaettu.

Tähän ei tarvita huijausta eikä pahaa tahtoa. Riittää, että kaikki osapuolet liikkuvat samassa odotusten kentässä. Juuri siksi menneiden elämien tutkimuksissa pitäisi olla poikkeuksellisen vahvat menetelmälliset suojaukset. Lapsen alkuperäiset sanat pitäisi kirjata ennen tulkintaa. Haastattelujen pitäisi olla mahdollisimman avoimia. Tutkijan pitäisi pyrkiä yhtä vakavasti kumoamaan oma oletuksensa kuin vahvistamaan sitä.

Juuri siksi en tarvitse oletusta menneistä elämistä selittääkseni ilmiön kiinnostavuutta. Minulle paljon kiinnostavampaa on se, miten kertomus syntyy, miten se vahvistuu ja miten helposti kysyjä, vastaaja ja koko ympäristö voivat ajautua samaan ennustavaan kehykseen huomaamatta sitä itse.