Kun Buddha katoaa löytymiseensä

Hypnoosi, Erickson ja Clean Language

Asiakas ei tule terapeutin luo vain ongelman kanssa. Hän tuo mukanaan myös ongelman näyttämön.

Hänellä on jo käsitys siitä, mikä hänessä on vialla, millaista apua hän tarvitsee, mihin terapeutin pitäisi tarttua ja millaisessa muodossa muutoksen pitäisi tapahtua. Tämä ei ole vain sanallistettu ajatus, vaan ennakoiva rakenne: tapa odottaa, varautua, pyytää, vastustaa ja pitää ongelma tunnistettavassa muodossa.

Jos terapeutti astuu liian nopeasti tälle valmiiksi muodostuneelle näyttämölle, hänestä voi tulla yksi näyttelijä lisää asiakkaan ennestään tutussa draamassa. Ongelman perusasetelma voi silloin vahvistua juuri siksi, että sitä käsitellään siinä muodossa, jossa asiakas on jo oppinut sen tunnistamaan.

Milton H. Erickson varoi astumasta tälle näyttämölle liian nopeasti. Hän ei aina tarttunut ongelmaan siinä muodossa, jossa asiakas sen tarjosi. Hän hämmensi, siirsi huomion, vastasi sivusta, puhui oudoilta kuulostavia asioita ja jätti usein tarttumatta juuri siihen kohtaan, johon asiakkaan mieli oli asettanut kahvan.

Tätä voi kutsua tekniikaksi, mutta silloin katsotaan jälleen sormea eikä kuuta. Syvemmin kyse oli siitä, ettei Erickson halunnut vahvistaa asiakkaan valmiiksi rakentamaa selitystä. Asiakas oli jo sisäisesti järjestänyt tilanteen: tässä on ongelma, tässä on auttaja, tässä on odotettu käsittelytapa. Ericksonin tehtävä oli joskus sammuttaa valot, jotta koko asetelma tulisi näkyviin.

Tässä hänen logiikkansa muistuttaa zenin koan-perinnettä. Koan ei anna vastausta kysymykseen, vaan tekee kysyvän mielen vanhan rakenteen käyttökelvottomaksi. Noviisi tulee etsimään valaistumista ja tuo mukanaan kuvan valaistumisesta. Mestari kuuntelee, nykäisee maton alta ja katsoo, ehtiikö noviisi hypätä ennen kuin hänen vanha varmuutensa osuu lattiaan.

Mutta tähän rinnastukseen on lisättävä vielä jotakin.

Jos noviisi saapuisi Clean Language -luostariin ja sanoisi haluavansa kokea valaistumisen, munkki ei ehkä löisi häntä kepillä eikä vastaisi arvoituksella. Hän voisi kysyä:

"Ja millainen valaistuminen se valaistuminen on?"

Noviisi vastaisi jotakin. Ehkä valaistuminen olisi kuin kirkas tila vuoren huipulla. Ehkä se olisi hiljainen valo rinnan keskellä. Ehkä se olisi kuin ovi, joka avautuu sisäänpäin. Tai ehkä se olisi kuin sumu, joka väistyy juuri ennen kuin aurinko näkyy.

Munkki kuuntelisi ja kysyisi:

"Ja kun se on kuin ovi, joka avautuu sisäänpäin, mihin se ovi on menossa?"

Noviisi vastaisi. Munkki nyökkäisi ja sanoisi:

"Sinne se siis menee."

Sitten hän jatkaisi hiekan haravoimista.

Valaistuminen, jota noviisi etsi, paljastuu juuri sellaiseksi valaistumiseksi, jonka hänen oma mielensä oli jo muodostanut. Sitä ei tarvitse heti selittää, korjata eikä korvata paremmalla käsitteellä. Sitä tarvitsee seurata.

Clean Language on tässä mielessä moderni ja samalla hyvin radikaali menetelmä. Se ei tarjoa asiakkaalle jaettavaa totuutta, yhteistä Buddhaa. Se ei selitä, tulkitse eikä korvaa asiakkaan kokemusta terapeutin Buddalla. Se kysyy, millainen se X on.

Juuri tämä kysymys voi olla ratkaiseva. Ei siksi, että se johtaisi nopeasti oikeaan vastaukseen, vaan siksi, että se palauttaa asiakkaan sanat niiden omaan kokemukselliseen maisemaan ennen kuin terapeutti ehtii sijoittaa ne omaan karttaansa. Ja kuten tiedämme, kartta ei ole maasto.

Hypnoosin opiskelijan kannalta tämä sisältää olennaisen opetuksen. Hänellä on usein mukanaan omat Buddhansa: skriptit, tekniikat, mestarit, transsiteoriat, tiedostamaton mieli, rapport ja joskus jopa selitys siitä, mitä hypnoosi "oikeasti" on. Niistä voi olla paljon hyötyä, mutta ne voivat myös muuttua yhteiseksi kuvaksi, jota aletaan tarjota jokaiselle asiakkaalle.

Clean Language muistuttaa, ettei asiakkaan Buddha ole koskaan sama kuin terapeutin Buddha.

Asiakas ei tuo vastaanotolle vain ongelmaa. Hän tuo oman tapansa muodostaa ongelma. Jos terapeutti tulkitsee ja kommentoi sitä liian nopeasti omalla ymmärryksellään, hän kadottaa juuri sen aineksen, jonka kanssa olisi pitänyt työskennellä.

Erickson näki asiakkaan mielen näyttämön: sen roolit, odotukset, jännitteet, vastarinnan suunnan ja kohdat, joihin asiakas oli jo oppinut tarttumaan. Hän näki, miten asiakas piti ongelmansa koossa, millaista vastausta hän odotti ja millä tavalla tuo odotus oli jo osa ongelman rakennetta.

Clean Language lähestyy samaa ilmiötä toista kautta. Se ei ensisijaisesti hämmennä näyttämöä, vaan antaa asiakkaan kuvata sen omilla sanoillaan. Se seuraa asiakkaan kieltä, metaforia, tiloja, suuntia, rajoja, liikkeitä ja suhteita. Ratkaisevaa on terapeutin kyky viivyttää omia ennusteitaan niin kauan, että asiakkaan oma kokemus ehtii organisoitua näkyviin.

Siksi "jos kohtaat tielläsi Buddhan, tapa hänet" saa hypnoosin ja terapian yhteydessä kaksinkertaisen merkityksen.

Ensimmäinen Buddha on terapeutin oma. Se ei ole vain hänen tekniikkansa, teoriansa tai mestarinsa, vaan koko se hypnoosin tunnistettavien tunnusmerkkien perinne, jota on jaettu eteenpäin ikään kuin se tavoittaisi itse ilmiön. Induktiot, syventämiset, silmien sulkeminen, rentoutumisen merkit, kädennousut, transsin ulkoiset ilmentymät, tietyt äänenpainot ja käsitys siitä, miltä hypnoosin pitäisi näyttää, voivat kaikki muuttua Buddhaksi.

Ne voivat auttaa suuntaamaan katseen, mutta ne voivat myös sitoa sen pintaan: niihin merkkeihin, joiden on opittu tarkoittavan hypnoosia. Silloin terapeutilta voi jäädä tavoittamatta varsinainen tapahtuma — se, miten asiakkaan huomio, odotus, keho, mielikuva ja merkitys alkavat järjestyä hänen omalla tavallaan. Etsimme helposti sitä, minkä olemme oppineet tunnistamaan. Asiakas ei kuitenkaan tarvitse terapeutin valmista tunnistusjärjestelmää. Hän tarvitsee tilan, jossa hänen oma sisäinen järjestyksensä voi tulla esiin riittävän ehdoitta.

Juuri tämä asetelma on pystyttävä haastamaan. Mentaaliset tilat eivät taivu siististi määritelmiin, eivätkä ne välttämättä noudata niitä tunnusmerkkejä, joilla niitä on opetettu nimeämään. Asiakas voi olla syvästi sisäisesti liikkunut ilman yhtäkään klassista transsin merkkiä. Toinen voi näyttää hypnoottiselta ilman, että mitään olennaista on muuttunut. Kolmas voi siirtyä ratkaisevaan sisäiseen tilaan juuri siinä kohdassa, jossa ulkoinen havainnointi ei anna siitä juuri mitään näyttävää merkkiä.

Terapeutin Buddha syntyy silloin, kun hän alkaa pitää tunnusmerkkiä ilmiönä.

Toinen Buddha on asiakkaan oma: hänen kuvansa ongelmasta, muutoksesta, avusta ja siitä, mitä nyt pitäisi tapahtua. Sitä ei välttämättä tarvitse murskata. Joskus riittää, että kysyy:

"Ja millainen Buddha se Buddha on?"

Silloin Buddha alkaa kadota löytymiseensä.

Ehkä juuri tässä Ericksonin, zenin ja Clean Languagen syvärakenteet koskettavat toisiaan. Muutos ei synny siitä, että asiakkaalle annetaan oikea kuva väärän tilalle. Se syntyy siitä, että terapeutti lakkaa tarjoamasta yhteistä kuvaa ja asiakkaan oma kuva tulee niin tarkasti näkyviin, ettei sitä voi enää pitää itsestään selvänä.

Zen-mestari voi katkaista odotuksen. Erickson voi hämmentää valmiin asetelman. Clean Language voi antaa Buddhan ilmaantua niin tarkasti, että se lakkaa olemasta Buddha.

Ja ehkä hypnoosin opiskelijan on siksi ensin tapettava oma legendansa hypnoosista. Ei vain legenda Ericksonista, vaan myös se peritty kuva, jossa hypnoosi tunnistetaan ulkoisista merkeistä ja nimetyistä vaiheista. Vasta sitten hän voi nähdä, mitä Erickson teki: ei jäljiteltävänä sarjana temppuja, vaan harvinaisena kykynä olla vahvistamatta liian nopeasti sitä maailmaa, jonka asiakas oli jo ehtinyt rakentaa.

Kun legenda väistyy, jäljelle ei jää tyhjyys.

Jäljelle jää ihminen, joka istuu toisen ihmisen edessä ja alkaa paljastaa, millainen hänen maailmansa on.