Keskusteleva hypnoterapia ja sisäinen rapport

Hypnoosista puhuttaessa käytetään usein sanaa rapport. Sillä tarkoitetaan yleensä terapeutin ja asiakkaan välistä yhteyttä: luottamusta, kuuntelemista, virittymistä ja sellaista vuorovaikutuksen laatua, jossa asiakas alkaa seurata terapeutin puhetta ja ohjausta. Tämä on tärkeä osa kaikkea terapiatyötä. Jos asiakas ei koe oloaan turvalliseksi, kuulluksi ja riittävän vapaaksi, hänen on vaikea pysähtyä sellaisten asioiden äärelle, jotka ovat hänelle herkkiä, epäselviä tai ristiriitaisia. Terapeutin ja asiakkaan välinen hyvä yhteys ei siis ole sivuseikka, vaan usein edellytys sille, että mitään olennaista pääsee tapahtumaan.

Keskustelevassa hypnoterapiassa rapportia voi kuitenkin tarkastella vielä toisesta suunnasta. Ehkä tärkeintä ei olekaan vain se, että asiakas muodostaa yhteyden terapeuttiin. Ehkä vielä olennaisempaa on se, että asiakas alkaa muodostaa yhteyttä itseensä. Tämä muuttaa hypnoosia koskevaa tavallista mielikuvaa. Hypnoosia ei silloin ymmärretä tilanteena, jossa terapeutti ottaa asiakkaan huomion haltuunsa ja johdattaa häntä omaa puhettaan pitkin kohti muutosta. Sen sijaan terapeutti auttaa asiakasta kääntymään kohti omaa kokemustaan tavalla, joka ei tavallisessa arjessa yleensä onnistu. Tätä voisi kutsua sisäiseksi rapportiksi.

Sisäinen rapport tarkoittaa yhteyttä omaan kokemukseen ennen kuin kokemus on ehditty selittää valmiiksi. Tämä on tärkeä ero, koska ihminen osaa usein kertoa ongelmastaan monin sanoin. Hän voi sanoa olevansa ahdistunut, jännittynyt, väsynyt, levoton, vihainen, riippuvainen, estynyt tai epävarma. Hän voi kertoa, milloin ongelma alkoi, miten se ilmenee ja millä tavalla se haittaa elämää. Silti tämä kaikki voi olla vasta kertomusta ongelmasta. Se on tärkeää, mutta sillä ei välttämättä vielä ole yhteyttä siihen, miten ongelma syntyy ihmisessä juuri nyt.

Kun asiakas sanoo "minulla on ahdistus", hän antaa kokemukselleen nimen. Nimi helpottaa puhumista ja tekee kokemuksesta jaettavan. Samalla nimi voi myös peittää paljon. Ahdistus ei ole kaikilla sama asia. Yhdellä se tuntuu rintakehässä, toisella vatsassa, kolmannella ajatusten kiihtymisenä, neljännellä epämääräisenä uhkana, viidennellä tarpeena paeta tilanteesta. Sana "ahdistus" ei vielä kerro, mitä ihmisen sisällä todella tapahtuu.

Sama koskee muitakin oireita. "Haluan lopettaa tupakoinnin" ei vielä kerro, mitä tupakointi tekee ihmisen sisäisessä säätelyssä. Se voi rauhoittaa, rytmittää päivää, antaa tauon, toimia kapinana, lohduttaa, luoda hetkellisen hallinnan tunteen tai liittyä sosiaalisiin tilanteisiin. "Minua jännittää esiintyminen" ei vielä kerro, mitä esiintymistilanne merkitsee ihmiselle. Siihen voi liittyä häpeää, arvioiduksi tulemisen pelkoa, vanhoja muistoja, vaativuutta, kontrollin menettämisen pelkoa tai kokemus siitä, ettei oma paikka ole turvallinen. Sisäinen rapport alkaa syntyä vasta, kun asiakas ei enää vain nimeä oiretta, vaan alkaa tavoittaa, miten se elää hänessä.

Perinteisessä hypnoosimielikuvassa hypnotisoija on usein keskeinen hahmo. Hän puhuu, ohjaa, antaa suggestioita ja asiakas seuraa. Tästä voi syntyä ajatus, että hypnoosissa tärkeintä on asiakkaan alttius terapeutin vaikutukselle. Keskustelevassa hypnoterapiassa asetelma voidaan ymmärtää toisin. Terapeutin tehtävä ei ole sitoa asiakkaan huomiota itseensä eikä tehdä itsestään muutoksen lähdettä. Hän ei pyri siihen, että asiakkaan edistyminen riippuu hänen puheestaan, persoonastaan tai menetelmästään. Terapeutti toimii pikemminkin välittäjänä. Hän rakentaa tilanteen, jossa asiakas voi vähitellen kuulla itseään tarkemmin.

Tässä työskentelyssä terapeutti huomaa, milloin asiakas puhuu totuttua tarinaa ja milloin puheessa alkaa tapahtua jotakin muuta. Hän huomaa, milloin selitys muuttuu kokemukseksi. Tämä voi olla hyvin pieni hetki. Asiakas saattaa keskeyttää lauseensa. Hän etsii sanaa, mutta sitä ei tule. Hän katsoo sivuun, hengittää eri tavalla, koskettaa rintakehäänsä tai sanoo: "Tätä on vaikea selittää." Juuri tällainen kohta voi olla tärkeämpi kuin pitkä ja hyvin rakennettu kertomus. Tavallinen selitys liikkuu usein tiedostetulla tasolla. Asiakas kertoo, mitä ajattelee ongelmastaan. Mutta keskeytys, kehollinen tunne, epämääräinen mielikuva tai äkillinen hiljaisuus voi kertoa, että jokin toinen taso alkaa tulla mukaan.

Terapeutti ei silloin kiirehdi täyttämään hiljaisuutta. Hän ei heti selitä asiakkaalle, mistä on kysymys. Hän ei myöskään lue valmista käsikirjoitusta. Hän antaa asiakkaan jäädä hetkeksi yhteyteen sen kanssa, mikä juuri nousi esiin. Tässä syntyy sisäinen rapport. Asiakas ei seuraa ensisijaisesti terapeuttia. Hän alkaa seurata itseään.

Ihminen selittää itseään usein hyvin nopeasti. Se on luonnollista, koska meillä on tarve tehdä kokemuksista ymmärrettäviä. Kun jokin häiritsee, haluamme tietää, mistä se johtuu. Kun jokin pelottaa, haluamme nimetä sen. Kun jokin toistuu, haluamme löytää siihen syyn. Selittäminen voi olla hyödyllistä. Se voi antaa järjestystä ja helpottaa hämmennystä. Mutta joskus selitys alkaa toimia suojana kokemusta vastaan. Ihminen puhuu ongelmastaan niin sujuvasti, ettei hänen tarvitse enää pysähtyä tuntemaan sitä.

Hän voi sanoa, että tämä johtuu siitä, että hän on aina ollut tällainen. Hän voi ajatella, että tämä alkoi varmaan lapsuudesta, että hänellä on vain heikko itsekuri, että hän on aina ollut jännittäjä tai että hänen mielensä nyt vain toimii näin. Tällaiset selitykset voivat kuulostaa järkeviltä, mutta ne voivat myös sulkea tutkimisen liian aikaisin. Kun ihminen uskoo tietävänsä, mistä ongelma johtuu, hänen huomionsa ei enää välttämättä liiku. Hän on saanut kertomuksen, mutta ei ehkä vielä yhteyttä kokemuksen elävään rakenteeseen.

Keskusteleva hypnoterapia voi pysäyttää tämän liian nopean selittämisen. Terapeutti ei välttämättä kiistä asiakkaan selitystä, mutta hän ei jää siihen kiinni. Hän voi suunnata huomion siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, kun asiakas puhuu asiasta. Missä kohtaa keho reagoi? Mikä sana tuntuu tärkeältä? Mitä tapahtui juuri ennen kuin tunne nousi? Mihin huomio meni? Mikä kohta jäi sanomatta? Mitä asiakas huomaa, jos hän ei yritä heti ymmärtää? Näin työskentely siirtyy selityksestä kokemiseen. Ja juuri siinä siirtymässä hypnoottinen ulottuvuus usein alkaa.

Moni yhdistää hypnoosin silmien sulkemiseen. Se on ymmärrettävää, koska monissa hypnoosimenetelmissä silmien sulkeminen toimii siirtymämerkkinä. Se kertoo asiakkaalle, että nyt käännytään sisäänpäin, vähennetään ulkoisia ärsykkeitä ja annetaan huomion keskittyä. Silmien sulkeminen ei kuitenkaan ole hypnoosin ydin. Ydin on huomion muuttuminen. Ihminen voi olla syvästi keskittynyt silmät auki. Hän voi uppoutua muistoonsa, mielikuvaansa tai keholliseen tunteeseensa keskustelun keskellä. Hän voi havahtua siihen, että jokin lause vei hänet hetkeksi kokonaan toiseen sisäiseen tilaan. Hän voi olla niin yhteydessä johonkin kokemuksensa kohtaan, että ympäristö menettää hetkeksi merkitystään.

Tämä voi tapahtua ilman muodollista induktiota. Terapeutti ei sano: "Sulje silmäsi ja rentoudu." Hän ei johdata asiakasta portaita alas eikä pyydä kuvittelemaan turvallista paikkaa. Sen sijaan hän seuraa asiakkaan omaa prosessia niin tarkasti, että asiakkaan huomio alkaa itsestään kääntyä sisäänpäin. Tällöin hypnoosi ei ole ulkoapäin tuotettu tila. Se on luonnollinen tarkkaavuuden muutos, joka syntyy, kun jokin asiakkaan omaan kokemukseen kuuluva alkaa vetää huomiota puoleensa. Asiakas voi istua tuolissa, katsoa terapeuttia ja olla samalla syvässä yhteydessä johonkin sisäiseen tapahtumaan. Hän ei välttämättä kutsu sitä hypnoosiksi. Hän voi vain sanoa: "Nyt tässä tapahtuu jotakin."

Myös valmis käsikirjoitus voi olla hyödyllinen oppimisen alkuvaiheessa. Se antaa rakenteen ja turvaa. Se auttaa terapeuttia pitämään istunnon koossa ja muistamaan, mitä seuraavaksi voisi tehdä. Mutta käsikirjoituksella on rajoituksensa. Se on laadittu ennen kuin asiakas on sanonut juuri sen lauseen, jota terapeutin pitäisi kuunnella. Se on kirjoitettu ennen kuin asiakas on pysähtynyt juuri siihen kohtaan, jossa hänen äänensä muuttuu. Se ei tiedä, mitä asiakkaan kehossa tapahtuu, kun hän sanoo tietyn sanan. Siksi skripti voi viedä huomion pois tärkeimmästä: tästä ihmisestä tässä hetkessä.

Skriptittömässä työskentelyssä terapeutilla ei ole valmista tekstiä, mutta se ei tarkoita, ettei hänellä olisi suuntaa. Hänellä on periaatteita. Hän tietää, että oire voi olla vain näkyvä ilmaus. Hän tietää, että asiakas saattaa selittää itseään ennen kuin hän on yhteydessä kokemukseensa. Hän tietää, että keho, tauot, epäröinti ja odottamattomat sanat voivat olla merkityksellisiä. Mutta hän ei tiedä etukäteen, mihin juuri tämän asiakkaan kanssa mennään. Tämä vaatii terapeutilta enemmän kuin käsikirjoituksen lukeminen. Hänen täytyy sietää epävarmuutta. Hänen täytyy luottaa siihen, että asiakkaan oma kokemus näyttää suunnan. Hänen täytyy huomata hetket, joissa kannattaa puhua, ja hetket, joissa kannattaa olla hiljaa. Silloin sanat eivät tule paperista. Ne syntyvät tilanteesta.

Kun asiakas tulee hakemaan apua tupakointiin, tuntuisi loogiselta puhua tupakoinnista. Kun hän tulee ahdistuksen vuoksi, tuntuisi loogiselta puhua ahdistuksesta. Kun hän tulee jännittämisen vuoksi, tuntuisi loogiselta puhua jännittämisestä. Usein näin tapahtuukin, ja joskus se on tarpeellista. Keskusteleva hypnoterapia avaa kuitenkin toisen mahdollisuuden: oiretta ei aina tarvitse käsitellä suoraan. Tämä voi tuntua aluksi oudolta. Asiakashan tuli juuri sen asian vuoksi. Mutta jos hänen nimeämänsä ongelma on oire, sen suora käsittely voi pitää huomion liian kapeana.

Jos tupakointi on asiakkaalle tapa säädellä levottomuutta, pelkkä tupakointiin kohdistuva suggestio ei välttämättä tavoita levottomuuden rakennetta. Jos ahdistus on kehon tapa ennakoida uhkaa, pelkkä rauhoittava puhe ei välttämättä muuta uhkaennustetta. Jos unettomuus liittyy siihen, että mieli yrittää yöllä ratkaista jotakin, pelkkä nukahtamissuggestio voi jäädä pinnalliseksi. Oire on näkyvä. Sen taustalla oleva järjestys voi olla näkymätön.

Siksi terapeutti voi kuunnella oiretta ikään kuin se olisi vihje. Hän ei hyökkää sitä vastaan. Hän ei myöskään tee siitä koko totuutta. Hän kysyy, mitä tämä oire tekee. Mihin se liittyy? Mitä se yrittää estää, säädellä, ratkaista tai ennakoida? Missä kohtaa asiakkaan sisäinen maailma muuttuu sellaiseksi, että oire käy ymmärrettäväksi? Tällöin terapia ei pyri ensiksi poistamaan oiretta. Se pyrkii ymmärtämään sen tehtävän. Kun tehtävä muuttuu tarpeettomaksi, oire voi menettää asemansa.

Sisäinen rapport ei tarkoita itsetutkiskelua tavallisessa mielessä. Se ei ole analyysia, jossa ihminen pohtii ongelmaansa lisää ja lisää. Päinvastoin: joskus liiallinen analyysi pitää ihmisen etäällä kokemuksesta. Sisäinen rapport on enemmänkin kuuntelemista. Asiakas alkaa huomata asioita, jotka yleensä ohittuvat nopeasti. Hän huomaa kehollisen jännitteen ennen ajatusta. Hän huomaa mielikuvan ennen selitystä. Hän huomaa pienen epäröinnin ennen automaattista vastausta. Hän huomaa, että jokin sana ei tunnukaan oikealta. Hän huomaa, että ongelma ei olekaan täsmälleen siinä, missä hän luuli sen olevan.

Tämä voi olla hyvin hienovaraista. Muutos ei välttämättä ala suurena oivalluksena. Se voi alkaa siitä, että asiakas sanoo: "En tiedä, mutta tässä on jotakin." Tai: "Tämä ei tunnukaan samalta kuin äsken." Tai: "Luulin, että kyse oli tästä, mutta nyt se näyttääkin toiselta." Tällaisessa kohdassa asiakas ei enää vain seuraa ongelmastaan rakentamaansa tarinaa. Hän alkaa seurata omaa kokemustaan reaaliajassa. Siinä on suuri ero. Tarina voi olla vanha. Kokemus tapahtuu nyt.

Ennakoivan mielen näkökulmasta ihminen ei vain reagoi maailmaan. Aivot ja keho ennakoivat koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on turvallista, mikä uhkaa, mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja miten pitäisi toimia. Oire voi olla osa tällaista ennustavaa järjestelmää. Ahdistus voi olla ennuste uhasta. Jännitys voi olla ennuste arvioiduksi tulemisesta. Tupakointihalu voi olla ennuste siitä, että keho tarvitsee tietyn tutun säätelykeinon. Unettomuus voi olla ennuste siitä, ettei irti päästäminen ole turvallista. Nämä ennusteet eivät välttämättä ole tietoisia ajatuksia. Ihminen ei päätä niitä. Ne tapahtuvat ennen kuin hän ehtii selittää niitä. Juuri siksi pelkkä järkevä puhe ei aina muuta niitä.

Keskusteleva hypnoterapia voi auttaa ihmistä pääsemään yhteyteen siihen kohtaan, jossa ennuste alkaa muodostua. Ei teoriassa, vaan kokemuksellisesti. Asiakas alkaa huomata, miten hänen järjestelmänsä rakentaa ongelman hetki hetkeltä. Kun jokin ennen automaattinen tulee koettavaksi, siihen voi syntyä uusi suhde. Ja kun suhde muuttuu, myös ennuste voi muuttua. Tämä on yksi syy siihen, miksi sisäinen rapport on tärkeä käsite. Asiakas ei muodosta yhteyttä vain terapeuttiin, vaan siihen omaan ennustavaan järjestelmäänsä, joka on tähän asti toiminut suurelta osin huomaamatta.

Keskustelevassa hypnoterapiassa terapeutti on tärkeä, mutta hän ei ole muutoksen omistaja. Hän ei hypnotisoi asiakasta siksi, että asiakas menettäisi yhteyden itseensä. Hän auttaa asiakasta löytämään yhteyden sellaiseen itseensä, joka on jäänyt oireen, selitysten ja automaattisten reaktioiden taakse. Tämä tekee työskentelystä myös eettisesti kiinnostavaa. Hypnoosia on joskus kuvattu vaikutusvaltana, jossa toinen ihminen johdattaa toista. Sisäisen rapportin näkökulmasta hypnoosi ei kuitenkaan ole asiakkaan viemistä pois omasta toimijuudestaan. Se on toimijuuden palauttamista syvemmälle tasolle.

Asiakas ei vain tottele. Hän tunnistaa. Hän ei vain rentoudu. Hän tavoittaa. Hän ei vain kuuntele terapeuttia. Hän alkaa kuulla itseään. Terapeutti voi olla tässä ratkaiseva apu juuri siksi, että ihminen ei aina yksin huomaa omia sokeita pisteitään. Oire on voinut olla niin tuttu, että se tuntuu omalta persoonalta. Selitys on voinut toistua niin kauan, että se tuntuu totuudelta. Terapeutin tehtävä on tuoda tilanteeseen toinen tarkkaavaisuus: sellainen, joka ei usko liian nopeasti, ei ratkaise liian nopeasti eikä selitä liian nopeasti.

Hypnoterapian ei siis tarvitse perustua silmien sulkemiseen, valmiiseen käsikirjoitukseen eikä siihen, että asiakkaan ensimmäiseksi nimeämää ongelmaa käsitellään sellaisenaan. Se voi perustua siihen, että asiakkaan huomio alkaa järjestyä uudelleen suhteessa omaan kokemukseensa. Tällöin rapport ei ole vain kahden ihmisen välinen yhteys. Se on myös asiakkaan sisäinen yhteys: yhteys kehoon, tunteeseen, mielikuvaan, epäröintiin, ennusteeseen ja siihen vielä nimeämättömään kokemuksen tasoon, jossa muutos usein alkaa.

Terapeutti ei silloin ole se, johon asiakkaan täytyy kiinnittyä. Terapeutti on se, joka auttaa asiakasta kiinnittymään uudelleen itseensä. Ehkä juuri tässä on keskustelevan hypnoterapian tärkein mahdollisuus. Se ei tee asiakkaasta passiivista vastaanottajaa, vaan auttaa häntä löytämään sen kohdan, jossa hänen oma mielensä ja kehonsa voivat alkaa neuvotella todellisuudesta uudella tavalla.